"Yhtenä sunnuntaina kun mä ja muita jätkiä oltiin sen luona lounaalla, se näytti meille jotain sellasta ikäloppua hataraa filttiä minkä se ja sen muija oli ostannu joltain inkkarilta Yellowstonen puistossa. Näky että Spenceristä oli ollu jotain valtavaa ostaa sitä, että kaikkien jotka liikuskelevat siellä päin, pitäisi ostaa sellainen filtti. Kun jätkä on vanha kun ruuhi niin kun Spencerin äijä, siitä on jotain valtavaa ostaa joku filtti. Ja kaikkien pitäisi tehdä se. Ankea lapsuus ja nuoruus jollain tavalla kai selitti tuota syvää kiintymystä filttiin. Muija oli joutunut kantamaan häntä.
Sen ovi oli auki, mut mä koputin kuitenkin niinkun kohteliaisuudesta ja sillailla. Mä näin sen jo ovenraosta. Se istu siellä isossa nahkatuolissa siinä filtissä josta mä kerroin, ja korvat vaan pilkotti. Mä koputin ja se katso ylös. - Kuka siellä? se rääky. - Caulfield? Sisään vaan poika. - Se rääky aina, paitsi ei luokassa. Se otti joskus aivoon.
Heti kun mä olin päässy sisään mua alko risoon että mitä mä olin tullu ollenkaan. Se luki "Atlantic Monthlya", ja kaikki paikat oli täynnä pillereitä ja lääkkeitä ja koko paikka haisi Vicksin Nenätipoilta. Se oli melko masentavaa. Sairaat ihmiset ei muutenkaan ole mun mielestä erityisemmin viehättäviä. - Päivää opettaja, mä sanoin. - Opettaja lähetti lapun. Kiitos vaan. - Se oli kirjottannu mulle sen lapun että mä pistäytysin sanoon hyvästi ennen kun loma alkaa, siltä varalta että mä en enää tulis takasin. - Ei teidän olis tarvinnu lähettää sitä lappua. Olisin mä muutenkin tullu sanoon hyvästi.
- Istu tuohon poika, Spencer sano. Se näytti sänkyä.
Mä istuin sängyn päälle. - Miten opettajan flunssa jaksaa?
- Jos minä olisin vähänkin paremmassa kunnossa poika, lähettäisin tohtoria hakemaan, se hekotti. Se oli niin helvetin hauskaa sen omasta mielestä. Sit se oikas itsensä ja sano: - Mitä varten sinä et ole kentällä? Siellähän on se suuri peli.
Hän sanoi, että hänen oli pakko rajata elämäänsä pysyäkseen kasassa."

Alkuun